sunnuntai 5. toukokuuta 2013

ikkunalla


Tänään istuin tuolla ikkunallani, ja kirjoitin pari sadepäivän runoa.
 Pitäisi tehdä niin useammin, istua ikkunalla, kirjoittaa runoa...

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Lukko

Kirjoittaminenkin tuntuu tällä hetkellä vaikealta. Olen menossa taaksepäin uudelleen ja pelkään unohtavani kaiken minkä olen tähän asti saavuttanut. En halua kulkea takaperin, en halua unohtaa enkä luovuttaa. On vaikeaa ottaa taas itseään niskasta kiinni. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Olen aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon. Paperi ja kynä ovat olleet parhaimmat ystäväni lähes koko ikäni. Suurin osa ajasta kului niiden kanssa. Tekeminen tuli luonnostaan, ja oli niin helppoa kuin luonnollisuus voi vain olla. Ja se teki minusta minut.
Sitten sairastuin keväällä 2009 pahasti tautiin jonka nimi on Lukko. Kaikki luova katosi, kuihtui, ja huomasin etten osaa piirtää, en kirjoittaa, en olla. Kynät pyörivät tyhjänpanttina sormillani ja paperi pysyi valkoisena. Usein istuin parikin tuntia vain tuijottaen paperia kynä kädessä ja odottaen. Yrittäen saada aikaiseksi edes jotain, mutta viivat jotka tulivat paperille oksettivat. Aloin inhoamaan ja syyttämään itseäni. "Miksi kuvittelet olevasi jotain muuta kuin mitä et ilmiselvästi ole? Et osaa yhtään mitään, et ole yhtään mitään. Et ainakaan sitä mitä luulit ja toivoit olevasi." Kriittinen minä mädätti luovan minän nopeasti ja tehokkaasti, enkä jaksanut olla enää eri mieltä sen kanssa.  Kynä pysyi kädessä vain kirjoittaessa päiväkirjaa. Yritin harvoin piirtää, maalata, kirjoittaa runoa tai novellia aikalailla tuloksetta. Kaikki mikä syntyi oksetti huonoudessaan. En ymmärtänyt miten käsi oli niin erilainen kuin ennen, miten kaikki voi muuttua rajusti.

Aikaa ja vuosia kuitenkin kului. Aloin löytää luovuuden murusia saven kanssa työskentelystä.
Olin elävänmallin muovailua savesta- kurssilla Vaasan  työnväen opistolla, ja sinä aikana huomasin että en ollut kovin surkea keramiikan tekemisessä vaan opin ja kehityin nopeasti. Se kohotti itsetuntoa. Saven avulla aloin taas löytämään luovuuden ja osan itseäni. Se oli ensimmäinen askel, huomata että sormeni osaavat jotain sittenkin.

Sitten muutin uuteen kaupunkiin, sinne minne olin lapsesta asti kaivannut ilman sen ihmeellisempää syytä.
Kun ihan ihan ensimmäisen kerran näin Helsingin talven öisessä hämärässä, raitiovaunut ja talot. Noustessani autosta kadulle ja hengittäen suuren kaupungin tuoksua, tunsin että kuuluin sinne. Niin vain oli. Se vain oli.
Muutto tänne tapahtui äkkiä ja tuli yllätyksenä. Olin silloin jo luopunut toivosta että pääsisin Helsinkiin.
Yritin saada itseäni Tampereelle puolen vuoden ajan tuloksetta. Vaasa ei ole koskaan ollut kotini, kaikkea muuta, enemmänkin ehkä vankila. Kaikki voi silti muuttua yhdessä yössä. Eräs ihana ja rakas ystäväni sen sanoi osuvasti; Helsinki kutsui kotiin. Muutin kuukauden aikana Kotiin, ja aloitin uuden elämän, elämän joka kuuluu minulle ja joka oli odottanut jo kauan alkamistaan.
Se teki hyvää lukolle. Silloin aloin taas kirjoittamaan. Avasin kirjoituslukkoa vuoden ja lopulta mursin sen.

Nyt on jäljellä enää piirtämisen ja maalaamisen lukko. Olen työstänyt sitä loppu syksystä asti, ja se on alkanut ruostumaan mutta ei ole vielä murtunut.

Olen miettinyt paljon tätä blogiani, ja tämän "teemaa". Mitä teen tällä, mitä teen tänne. Ehkä tästä tulee päiväkirjamainen omalla tavallaan, minun tavallani, kuvin ja sanoin.
Avautuminen tästä lukosta, sen kirjaamisesta tänne ylös on eniten itseäni varten. Jos tänne tulee piirustuksia tai joitain sotkujani, taistelen oksennusrefleksiä vastaan ja muistutan itselleni että olen ollut kipeä, että vaikka kynän jälki kammottaa, niin kehityn silti kokoajan.

Jokatapauksessa haluaisin vain unohtaa sen etten osaa, ja leikkiä kynällä ja paperilla, kuten joskus ennen ja olla iloinen. Ja kuulla luovan äänen mielessä selvemmin ja voimakkaammin kuin  sen kriittisen ja analysoivan.

Jokin loppukevennys nyt? Tästä postauksesta tuli romaani. Mulla on paha tapa kirjoitella överipitkiä tekstivuodatus romaaneja...

Tässä on kuva mun "työpisteestä" eli kirjoituspöydästä. Tämän äärellä on hyvä olla luova, eikö?

Turvallisesti omassa rauhassa parven alla



Ja  se kammottavan valkoinen ja tyhjä paperi joka lopulta täyttyi edellisestä postauksesta.

Nyt vain siis itseään reippaasti niskasta kiinni, muistaen olla iloinen, luova ja leikkisä. Rohkeasti eteenpäin ja katsoa mitä tuleman pitää. ( ja sen analyyttisen kriitikon voi välillä heittää roskakoriin turvaan...)


perjantai 8. helmikuuta 2013

Tui tui




Mutta minulla ei ole harmainta aavistustakaan millainen blogi tästä tulee.